Onko Indiana Jones yksi sankareistasi? Kuulostaako viidakkoseikkailu asumattoman viidakon läpi jännittävältä? Minä olen yksi heistä – niin myös ystäväni Sorina. Olimme aiemmin ylittäneet asumattomia vuoristoja Kaukaasiassa sekä liftanneet läpi Pamirin valtatien Keski-Aasiassa – tällä kertaa meitä odotti villi ja vapaa viidakko. Täysin odottamatta yhden perinteisen guatemalalaisen aamupalan seurauksena, maha tortilloja, papuja ja kananmunia täynnä.
Tästä seikkailuista tuli yksi elämäni ikimuistoisimpia.
Palataan ajassa takaisin joulukuuhun 2019. Matkustin ystäväni kanssa Guatemalassa lopetettuani työni Guatemalan rannikkoseuduilla. Vain vuorokautta ennen odottamattoman seikkailun alkua olimme juuri rantautuneet Livingstonista Rio Dulcen meluiseen ja saasteiseen kaupunkiin, jonka kadun varrelta hyppäsimme Santa Elenaan kulkevaan bussiin. Bussi oli niin täynnä ihmisiä, että jouduimme matkustamaan useita tunteja hikisessä bussissa seisaaltaan – tai istuen käytävällä, kun emme enää jaksaneet seisoa. Meiltä rahastettiin ronskisti yli tuplahinta, ja minua harmitti se, että myös kanssamatkustajat yhtyivät huijaukseen, ja väittivät hinnan olevan niin korkea. Tämä harmitti minua erityisesti, sillä tiesin hinnan olevan väärä, ja tienasin hieman alle guatemalalaisen minimipalkan.
Ruuhkabussissa voi turvautua kaverin selkään
Syötyämme pupusat Santa Elenassa jatkoimme matkaa San Josén kylään, sillä minua ei kiinnosta yöpyä Floresin kaltaisissa turistikeskittymissä. Tunnin minibussimatkan jälkeen saavuimme pimeydessä Kensin yksinkertaiseen kotimajoitukseen Peten Itza- järven pohjoispuolella, josta olin kuullut huhuja. Meidät otti vastaan tomera 8- vuotias tyttö, joka lähti esittelemään meille paikkoja – yksinkertainen huoneemme, sankosuihku, sekä itse rakennettu näköalatasanne järvelle. Kaikesta heijastui suuri rakkaus ja yritteliäisyys. Fasiliteetteja rakentamassa on ollut myös useita ulkomaalaisia – myös yksi heille rakkaaksi tullut suomalainen henkilö, jonka vuoksi he olivat iloisia siitä, että heille tuli nyt toinen suomalainen vieras. Monissa kotimajoituksissa ei voi olla huomaamatta, että vieraille rakennetut yksinkertaiset fasiliteetit ovat parempia kuin heidän oma tönönsä. Olin järjestänyt Sorinalle yllätyksen – pimeydestä paljastui yhtäkkiä tuttu hahmo, Pohjois-Irlantilainen yhteinen ystävämme Keith, joka oli juuri matkustamassa Meksikossa, ja yllättäen liittyi joukkoomme. Voit kuvitella Sorinan hämmentyneisyyden, kun ystävä, jota emme olleet nähneet kahteen vuoteen, yhtäkkiä käveli tuntemattomassa San Josén kylässä muina miehinä esiin pimeästä pensaikosta. Juhlistimme jälleennäkemistä San Andrésin markkinoilla, jossa liki oksensimme vaarallisessa karusellissa pyöriessämme, joka menikin rikki heti meidän sillä ajettuamme. Älkää astuko guatemalalaisiin karuselleihin. Jatkoimme iltaa urheiluhallin diskossa ja tansseissa, jossa alun ujouden jälkeen paikallinen nuoriso pikkuhiljaa uskaltautui ottamaan cumbia- ja merengeaskelia.
Mistä ideat saavat alkunsa?
Aamulla ainakin 90- vuotias isoisä raahautui kävelykepillään tulisijalle, jossa tortilloja paistettiin. Hän alkoi kertomaan tarinoita siitä, miten San Josén asukkaat löysivät aikoinaan Tikalin rauniot 1800- luvun puolivälissä kerätessään chicle- massaa sapotillapuista, josta valmistettiin purukumia ja yli tuhat vuotta sitten. Viidakon läpi taivallukseen meni päiviä, jopa viikkoja – se kuhisi vaarallisia villieläimiä, eikä asukkailla ollut aavistustakaan siitä, mitä viidakko kätki alleen. Vaikka tarinalle ei ole tieteellistä todistetta, oli suusta suuhun kulkeutunut tieto retkistä syvälle viidakkoon, ja mysteereistä, joita sen kätköistä paljastui. Hän kertoi meille myös reitistä, mitä kautta asukkaat San Andresin ja San Josén kylistä kulkivat sademetsään chiclenkeruumatkoilleen, kutakuinkin suoraan San Josésta pohjoiseen vasta 2000- luvulla tutkituille El Zotzin raunioille, ja sitten itään kohti Tikalia. Tarinatuokio tortillojen kanssa sai meidänkin mielikuvituksemme ja sisäisen seikkailijamme piirtelemään suunnitelmia pilvilinnoihin.
Auringonlasku Kensin majatalosta katsottuna San Joséssa
Kolmikon iloinen jälleennäkeminen Kensin majatalossa San Joséssa
Päädyimme tutkimaan karttoja, joista paljastui jonkinlainen polku, joka johtaisi Tikalin raunioille. Näistä pienistä ideansiemenistä syntyy suuria suunnitelmia, joiden toteutettavuudesta ei ole varmuutta muuten, kuin lähtemällä ottamaan selvää. Kyseltyämme Kensiltä ja perheeltä kuulimme, että bussilla pääsisi Cruce Dos Aguadas- nimiseen kylään, josta olisi jatkettava jalkipatikalla. Jäljelle jäävällä reitillä on pituutta yli 50 kilometriä. Internetissä saatavilla oleva tieto oli minimaalista, mutta majoittajamme Kensi San Josén kylässä Petenissä vahvisti, että sieltä todellakin menee polku Tikaliin, tietämättä siitä kuitenkaan sen enempää.
Matka tuntemattomaan alkakoon!
Tällä tiedolla pistäydyimme siltä seisomalta paikallisella torilla, leipomossa ja apteekkissa täyttäen rinkkamme suurta selviytymisseikkailua varten, ja otimme kerran päivässä kulkevan bussin kyseiseen Cruce Dos Aguadas- nimiseen paikkaan. Repussamme oli kaiken muun tavaran lisäksi yksi teltta, 4 litraa vettä kullakin, sekä ruokaa muutamaksi päiväksi. Jopa kaiken kestänyt charangoni oli mukana. Kanabussi oli kymmenien matkustajien lisäksi lastattu kauppatavaroilla, ja se täyttyi pian pölystä bussin rämistäen pitkin kivistä ja hiekkaista metsätietä läpi viidakon ja viljelysmaiden. Kunnes saavuimme olemattoman pieneen Cruce Dos Aguadasiin (joka kääntyy karkeasti”kahden vetelän risteys”).
Tältä retki näyttä kartalla. Google Maps ei tunne tietä Tikaliin, joten sen olen itse piirtänyt jotakuinkin siellä, missä se kulkee.
Odottamassa San Joséssa bussia Cruce Dos Aguadas- kylään.
Lähdössä matkaan Cruce Dos Aguadas- kylässä
Oli paahtavan kuuma, mutta matka oli pitkä, joten jatkoimme päämääräisesti kävelyä pitkin hiekkatietä, joka kulki ensin kylän poikki, jonka jälkeen se seurasi viljelmiä ja hakkuita, lopulta muuttuen yksinäiseksi kapeaksi metsätieksi. Kymmenen kilometrin kävelyn aikana vastaamme ei tullut ristin sielua.
Alkumatkasta polku oli asutettua, kunnes saavutimme varsinaisen viidakon
Alkuvaiheessa polku oli vielä leveää ja helppokulkuista
Lopulta kulkumme katkaisi korkea aita – olimme saapuneet El Zotz- arkeologisen alueen reunalle. Lapussa seisoi, että pääsyä ilman auktorisoitua opasta ei olisi, ja pienehkö sisäänpääsymaksu tulisi suorittaa. Aukioloaikojen mukaan sen pitäisi kuitenkin olla tällä hetkellä auki, jota epäröimme, sillä portti oli munalukolla tiukasti kiinni, eikä missään näkynyt ketään. Koska meitä ei kiinnostanut kävellä yli kymmentä kilometriä takaisin Cruce Dos Aguadas- kylään, auktoriteettia uhmaten oli ratkaisumme ryömiä aidan alta. Juuri, kun Sorina veti Keithiä aidan alta, kuulin, kun machetella varustettu mies lähestyi meitä tervehtien.
Tilanne oli kieltämättä kiusallinen – jäimme kiinni rysän päältä, kun olimme “murtautumassa” arkeologiseen puistoon. Sopersin, että näin aukioloajoista puiston olevan auki, joten ajattelimme, että lähdemme etsimään täältä puistonvartijaa, kenen kanssa voisimme puhua. Yllätyksekseni tämä pienehkö mies ei ollut pahastunut laisinkaan, vaan kysyi tyynesti, onko meillä opasta. Alueelle ei oikeastaan saisi mennä ollenkaan ilman opasta, eikä hänellä ole tällä hetkellä mahdollisuutta lähteä meidän kanssamme. Eihän meillä tietenkään ollut. Lupasimme kuitenkin maksaa mielellämme tarvittavat maksut.
Mies pohti hetken tilannetta, ja tuli lopulta siihen tulokseen, että jos todella haluamme jatkaa matkaa, on parempi, että hän esittää, ettei hän olisi meitä koskaan nähnytkään. Tällöin hän ei ottaisi meiltä mitään maksuakaan. Meidän on kuitenkin otettava huomioon, että alueella on useita vaaroja – aseistetut salametsästäjät, myrkkykäärmeet ja muut villieläimet, sekä merkittävä eksymisvaara laajaan koskemattomaan viidakkoon, jota jatkuu villinä ja vapaana kymmeniä kilometrejä joka suuntaan. Mikäli meille käy jotain, hän ei ota mitään vastuuta.
Tässä eivät olleet vielä kaikki ongelmat. Hän kertoi lisäksi, että saapuessamme Tikalin maailmanperintökohteelle 40 km kävelyn jälkeen on mahdollista, että he käännyttävät meidät, sillä meillä ei ole lippua Tikalille, eikä lupaa El Zotzin alueen läpi kulkemiseen. Tikalissa ei myydä lippuja, vaan ne on ostettava etukäteen Floresista tai 17 km päässä Tikalista.
Kaikesta tästäkin huolimatta olimme vapaita jatkamaan matkaamme, jos otamme huomioon kaikki vaarat ja ongelmat, jotka meitä voi matkalla kohdata. Kun toisena vaihtoehtonamme oli palata kävellen sama tylsä metsä- ja peltotie, jota olimme tulleet, päätimme jatkaa matkaa. Tässä vaiheessa perhosia lenteli aika paljon vatsassa – reissusta alkoi muodostua oikea seikkailu, enkä vieläkään täysin tiennyt, mikä minua odotti.
Liki tuntematon El Zotzin arkeologinen alue
Tie jatkui helppokulkuisena mönkijäreittinä läpi muuten koskemattoman viidakon. Kävelimme ja kävelimme tunti toisensa jälkeen, kunnes tuli pimeä ja jalkoihini sattui. Tulikärpäset valaisivat reittiämme kiihdyttäessämme vauhtia kohti El Zotzin leirintäaluetta. Suunnitelmissamme ei koskaan ollut kävellä pimeässä viidakossa, jossa vaanivat niin käärmeet, hämähäkit kuin muutkin hämärän maailman epämiellyttävät otukset. Löysimme lopulta leirintäalueet, lysähtäen alas liki 20- kiloisen rinkan painosta nuutuneena. Pian pusikossa alkoi rapisemaan, ja pimeydestä ilmestyivät kaksi hahmoa machetea heiluttaen. Samalla, kun Sorina meni suorastaan kauhun valtaan, olin itse jotenkin ihmeen rauhallinen – eihän machete Guatemalassa ole sen ihmeellisempi väline, kuin maanviljelijän tärkein työkalu.
Jännitysnäytelmäksi eskaloitunut uhkaava tilanne laukesi pian, kun he esittelivät olevansa puistonvartijoita, jotka johdattavat meidät mielellään heidän leirilleen, jossa voimme yöpyä vähemmän alttiina villieläimille. Sieltä meille järjestyi myös puhdasta juomavettä ja jonkinlainen alkeellinen sadevesisuihku. El Zotzissa käy tosiaan aina silloin tällöin turisteja, vaikkakin pääasiassa mönkijäretkillä tutustumassa viidakon hautaamiin maya- kulttuurin raunioihin, sekä villieläimiin, joita alue kuhisee. Onhan El Zotzin alueelta 20 kilometriä lähimpään taajamaan, eikä siellä ole sähköä. Kolme ihmistä saivat ihmeesti unta täyteen tukitussa kahden hengen teltassa – tässä meitä auttoi lopen väsyneet kehomme, sekä tietoisuus siitä, että meitä lähellä on kaksi machetella varustettua puistonvartijaa turvaamassa selustamme villieläimiltä ja salametsästäjiltä. Palkitsimme heidät rahallisesti palveluksesta, joka tarjosi meille maittavat yöunet.
Rekisteröitymässä El Zotzin arkeologisella alueella
Kun tallattu reitti on vain kaukainen muisto
Seuraavana päivänä matka jatkui jo kuudelta aamulla välttääksemme keskipäivän polttavaa aurinkoa. Tiukka nousu kalliolle tarjosi meille henkeä salkaavan näköalan, josta todella tajusimme, että olemme keskellä horisonttiin jatkuvaa, koskematonta viidakkoa. Olimme kutakuinkin viidakon korkeimmalla kohdalla, reippaasti korkeimpia puita ylempänä. Oli uskomatonta ajatella, että kulkisimme jalkaisin tämän lävitsetunkemattomalta vaikuttavan viidakon läpi. Ympäri viidakkoa kuului mölyapinan karjuntaa, sekä satunnaisten papukaijojen huudahtelua. Kaikenkaikkiaan näkymä oli kuitenkin enemmän rauhoittava, kuin uhkaava.
Pian reitti ei enää ollutkaan niin helppo
El Zotzin alueen näköalatasanteella
Valmiina viidakon läpi vaellukseen!
Video näköalatasanteelta.
Olimme valmiita aloittamaan varsinaisen taipaleemme, sillä mönkijäreitti päättyi kutakuinkin kukkulan juurelle.
Pian polku kapeni sellaiseksi puoliksi huomaamattomaksi peuranpoluksi, jonka olemassaolo piti välillä varmistaa GPS:n avulla. Vaikutti kuitenkin siltä, että vain muutamaa päivää ennen reitti on aukaistu machetella, tuolla viidakon tärkeimmällä työkalulla, jonka hankintaa olisi pitänyt itsein harkita. Kaatuneet puunrungot katkaisivat usein polun, jolloin piti tehdä pitkiäkin kiertoreittejä. Koska meillä oli matkaa jäljellä vielä liki 30 kilometriä, ajattelimme, että todennäköisesti polku tulee levenemään, kun saavumme lähemmäksi Tikalia.
Kun polku muuttui hieman haastavammaksi.
Puskeminen viidakon läpi yli 30- asteen helteessä hyttysten jatkuvassa piirityksessä on haastavaa, sekä henkisesti että fyysisesti. Kaikkialla näytti samalta – tunti toisensa jälkeen vihreät rönsyilevät oksat tervehtivät meitä jokaisen kulman ja mäen takaa. Näkyvyyttä ei puuston tiheyden vuoksi ole juurikaan kymmentä metriä enempää. Tuon tuostakin meitä tervehtivät möliapinoiden ulina, sekä yllämme pomppivat hämähäkkiapinat. Kohtasimme myös kaksi käärmettä – yhden sinivihreän ja kimaltelevan, toisen ruskean ja kyymäisen. Hävettää myöntää tässä vaiheessa, ettei meillä ollut pitkävartisia kenkiä tai minkäänlaista vastamyrkkyä mukana, ja mielessäni toistui jatkuvasti ajatus siitä, että kumpa se mahdollinen käärmeenpurema tapahtuisi lähempänä päämääräämme, ei nyt, kun olemme keskellä taivalta, ja mihin tahansa kylään on 25 kilometriä matkaa. Mietin skenaarioita päässäni siitä, mitä tekisimme, jos meistä yhtä purisi käärme, samalla toivoen, ettei niin tulisi tapahtumaan. Samalla tajusin, ettei neljä litraa tule riittämään mihinkään, sillä kulutamme 4-5 litraa per henkilö päivässä, ja tarvitsisimme vettä ruoantekoonkin.
Noin 10 kilometrin taipaleen jälkeen (johon kului maaston vaikeakulkuisuuden vuoksi viisi tuntia) saavuimme improvisoidulle leirintäalueelle, jossa sijaitsi pelastajamme – sadevedenkeräystynnyri. Filtterini avulla saimme täytettyä vesivarannot, ja matkamme jatkui taas täyden 12 litran lastin kanssa – samalla kun kaadoimme kurkustamme alas litran tai pari. Tuossa kuumuudessa ja kosteudessa on jatkuvasti sellainen olo, että on juotava enemmän.
Viidakon henki
Tunti toisensa jälkeen matka jatkui muuttumattoman ryteikön läpi. Toimme reissuun hilpeyttä käskyttämällä toisiamme venäjäksi, laulamalla tyhmiä lauluja ja matkimalla erikoisen “Tangerine”- elokuvan prostituoituja hahmoja (yksi harvoista asioista, joka meitä kolme yhdistää). Huomasin kartasta, että polulle ilmestynyt sivuhaara johdattaisi meidät toisille raunioille, mutta koska tämän reitin pituudesta ei ollut varmuutta, jatkoimme suoraan kohti Tikalia. Noin 10 tunnin kävelyn jälkeen (johon kuului useampi ruoka- ja juomatauko) kohtasimme pienen machetella hakatun aukean, joka oli juuri sen kokoinen, että siihen mahtuisi hyvin meidän telttamme. Sitä koristi jonkin eläimen pääkallo, sekä suunnattoman suuri puu. Koska kello oli jo neljä iltapäivällä, ja Tikaliin oli vielä matkaa liki kymmenen kilometriä, totesimme, että paras ratkaisu on päättää päivä siihen, ja yöpyä tuolla aukealla.
Kauhujen yö viidakon armoilla
Koska hyttysten määrä oli verrattavissa Lappiin heinäkuussa (eikä minulla tai Sorinalla ollut tietenkään malarialääkitystä), teimme pienen savuavan kasan märistä lehdistä karkottamaan pahimmat hyttyset, jotta voisimme edes keskittyä ruuanlaittoon trangialla. Keithillä on vankkumattoman rauhallinen luonne, ja tämä lauloi kovaan ääneen laulun vastaten kaikuna viidakosta. Reissun koomisuudeksi minulla oli ehkä maailman pienin kattila, johon mahtui vain pari desiä vettä – tämä tarkoitti sitä, että jokaiselle riitti pari lusikallista makaroonia. Olimme luulleet reissun kestävän vain yhden yön, jonka vuoksi myös muu ruokapuoli oli heikonlainen, eikä Guatemalan pikkukylissä myydä mitään hyvää retkiruokaa. Muistaakseni makaronin kylkipoikana oli vähän sipulia ja tomaattikastiketta. Onneksi karkkia löytyi vielä.
Toisen yön telttapaikka – juuri teltan mentävä kolo
Viidakon henki
Yhtäkkiä pimeys laskeutui salamannnopeasti viidakkoon, ja pääkallo katseli minua uhkaavasti puun haarasta. Olemmeko jollain muinaisella mayojen haudalla? Voivatko pahat henget hyökätä kimppuumme? Entä ovatko salametsästäjät kuulleet Keithin laulun, tai haistaneet savun? Houkutteleeko ruoka paikalle nälkäisiä jaguaareja? Onko käärme jo luikerrellut telttaamme? Käskin Keithin lopettaa laulamisen välittömästi, ja tuli (jos sitä savuavaa kasaa voisi tuleksi kutsua) oli sammutettava. Pikaisten tarpeiden tekemisen jälkeen oli pikimmiten vetäydyttyvä telttaan, jonka oven sai avata vain äärimmäisessä hätätilanteessa.
Teltassa lämpötila oli ehkä 50, eikä sitä oltu missään nimessä optimoitu kolmelle ihmiselle kosteisiin viidakko-olosuhteisiin. Minulle ja Sorinalle alkoi hiipiä paniikki kuunnellessamme eläinten ääniä ympärillämme pimeässä viidakossa. Eniten minua pelotti kuitenkin salametsästäjät, jotka olivat saattaneet kuulla olemassaolomme, ja arvailla meidän leiriytyvän täällä. Mitä jos pääkallo onkin merkkinä salametsästäjien leiripaikasta? Jos meille tapahtuu jotain, ainoa joka tietää meidän lähteneen tänne on majoittajamme Kensi – puistonvartijat ovat kuin eivät olisi meitä koskaan nähneetkään. Oli mahdotonta nukkua, kun hikoilin sydän hakaten ahtaassa teltassa. Yhtäkkiä kuulin aivan teltan viereltä selkeitä askeleita. Yritin kuiskata Sorinalle, mutta tämä vastasi kuorsauksella. “Miten kukaan voi nukkua tässä tilassa?!“- ajattelin. Piinaavan pitkä yö muuttui jossain vaiheessa myös näläksi ja vessahädäksi, mutten uskaltanut mennä pihalle. Ehkä nukahdinkin joiksikin minuuteiksi.
Viimein kuulin Sorinan liikehtivän. Tämä kertoi olevansa nälkäinen. “Niin minäkin“, myönsin. Kello oli neljä aamulla. “Mitä jos tehtäisiin ruokaa?” – sanoi Sorina. Hyvä idea. Rakastan sitä, miten tarpeemme aina synkronoivat, eikä neljältä aamulla ruoan tekeminen ole mitenkään erikoista. Keith ei ollut ihan samaa mieltä siitä, että aloimme säätämään neljältä aamuyöstä.
Aamupala koostui pähkinöistä, yhdestä raa-asta punaisesta paprikasta, sekä elektrolyyttijuomasta. Sain sillä kuitenkin huijattua mahaani siinä määrin, että se lopetti murisemisen. Kehotimme Keithiä nousemaan ylös, sillä halusimme lähteä kävelemään heti auringon noustessa puoli kuudelta. Näin pakkasimme pimeyden keskellä telttamme ja rinkkamme – jostain syystä yön pelot olivat kaikonneet, ja toive pian valkenevasta päivästä sai mieleni positiiviseksi. Jo muutaman tunnin kävelyn jälkeen alkoi nälkä heikottaa meitä, eikä vettäkään ollut enää jäljellä kuin yhteensä pari litraa. Tieto siitä, että päämääräämme olisi alle 10 kilometriä toi kuitenkin askeliimme varmuutta. Olimme viettäneet jo yli vuorokauden täysin koskemattomassa viidakossa, jossa ainoa merkki ihmisen olemassaolossa olivat machetella katkotkut oksat. Tätäkö oli olla Kensin esi-isä 1800- luvulla etsimässä sapotillapuita? Ei, heiltä puuttui GPS ja vedenpuhdistaja. Heiltä puuttui tieto siitä, että tämä viidakko johtaa sivilisaatioon.
Kun meistä tulee osa viidakkoa.
Aloin kuvittelemaan itseni menneiden aikojen mayaksi. He elivät koko elämänsä tässä viidakossa, ja rakensivat tänne sivilisaationsa. Meitä pimeydessä varjostavat jaguaarit olivat heidän ylimpiä jumaliaan. Yhtäkkiä viidakko ei ollut minulle enää viidakko. Kiinnitin huomiota eri linnunlauluihin, moninaisiin kasveihin ja niiden muodostamiin taideteoksiin. Maan kuviot alkoivat muodostamaan teitä, muureja, rakennuksia, kokonaisia maailmoja. Tai sitten se oli vain mielikuvitustani. Uppoutuessani ajatuksiini jolkotteli minua yhtäkkiä vastaan pieni koira. Kun odotin sen takana tulevaa ihmistä, havaitsin, ettei kyseessä ollut ensinkään koira. Se pysähtyi polulle noin viiden metrin päähän minusta. Tarkkailimme toisiamme silmästä silmään, kunnes eläin palasi sinne, mistä oli tullutkin. Minä ja Sorina katsoimme toisiamme ihmeissämme: “mikä ihme tuo oli?!“. Se oli rakenteeltaan kuin koira, vaikka sen naama ja häntä olivat kuin kissalla. Kun hiljennyimme keskittymään ympäröivään maailmaan, avasi luontoäiti meille ovensa. Jälkeenpäin tutkittuani meitä vastaantullut eläin oli todennäköisesti taira, joka on jonkinlainen subtrooppinen suurehko näätäeläin.
Katso video viidakon villeistä äänistä >>
Jatkaessamme matkaa kasvoivat kiviröykkiöt ympärillämme. Lopulta yksi niistä näytti luonnottoman suurelta, ja päätimme tutkia sitä tarkemmin. Havaitsimme, että sen rakenne koostuu liian symmetrisistä kivistä, jotka ihminen on selkeästi hakannut.
Olemmeko löytäneet kadonneen mayasivilisaation?
Tunnelmamme oli korkealla, ja tunsimme olevamme osana jotain suurempaa. Osana luonnon monimuotoisuutta, kadonnutta korkeakulttuuria – matkaa, joka sai meidät arvostamaan sitä loputonta vihreää ryteikköä ihan uudella tavalla.
Tämä ei kuitenkaan muuttanut sitä faktaa, että meillä oli nyt jäljellä puoli litraa vettä, ja aloimme olla fyysisesti täysin loppu. Meillä kaikilla oli nälän kalvama heikkous, ja jopa herkkumme olivat loppuneet. Kartasta saatoin kuitenkin havaita, että olimme vain kilometrin päässä Tikalin raunioista, jota en olisi saattanut arvata, sillä ryteikkö oli edelleen ihan yhtä tiheää, emmekä kuulleet ensimmäistäkään ääntä, joka vihjaisi ihmisten olemassaolosta jossain läheisyydessämme.
Pelottava paluu sivilisaation
Kunnes kirjaimellisesti yhtäkkiä putkahdimme leikatulle nurmiaukiolle kohdasta, jossa oli merkki, joka kielsi kulun. Kohtasimme suurehkon venäläisen turistiryhmän, jonka tulkki juuri kertoi heidän edessään aukeavasta valtavasta pyramidista. He katsoivat meitä hämmentyneinä – mistä tulivat nämä kolme hikistä ja likaista matkaajaa suurien rinkkojen kanssa, kun koko alueelle ei saa mennä edes repun kanssa? Tämä kohtaaminen modernin sivilisaation kanssa sai meidät jopa hieman hämilleen. Näin kuitenkin takanani pienen kojun, jossa myytiin Coca Colaa ja keksejä, jota kohti minä ja Keith lähdimme kulkemaan kuin zombeina.
Voittajan on helppo hymyillä – perillä Tikalissa liki 50 km vaelluksen päätteeksi
Saatuamme alas pullon Coca Colaa ja paketin keksejä annoimme toisillemme viimein ylävitoset – olimme selviytyneet kunnialla Tikaliin asti, eikä kukaan ollut estänyt meidän sinne pääsemistä. Pian puistonvartija tulikin kysymään, mistä olemme oikein tulossa. ”
– El Zotsista, vastasin.
– “Missä teidän oppaanne on?”
-“Ei meillä ole. Tulimme itse omalla vastuullamme“.
Tästä puistonvartijan leuat loksahtivat: “Miten se on edes mahdollista? Miten edes löysitte reitin tai osasitte seurata sitä?”.
Ehkä modernit karttapalvelut eivät ole hänelle vielä tuttuja, vaikka onhan siinä iso riski lähteä tuntemattomaan maastoon puhelinen maastokartalla ja GPS:llä, ilman mitään vaihtoehtoa B (paitsi pari muuta puhelinta). Alkuhämmennyksen jälkeen hän vaikutti enemmänkin arvostavan meidän rohkeuttamme. Muutama vuosi meitä ennen puolalainen turisti oli kadonnut ja löydetty kuolleena samalta reitiltä läheltä löytämäämme kiviröykkiötä, joka tunnetaan nimellä “Chikin Tikal”. Hän ilmoitti muille meidän olemassaolostamme, ja kertoi, että meidän tulisi pikimmiten lähteä ostamaan lippua puistoon.
Kerkesimme kiertää neljä tuntia raunioita ennen kuin meidät yhytettiin seuraavan kerran. Tallustelin paljain varpain pitkin syrjäisempiä raunioita, jotka turistimassa oli unohtanut, kuvitellen olevani osa sitä maailmaa. Kieltämättä Tikal jäi vaelluskokemuksemme varjoon, ja löytämämme kivikasa tuntui meistä uskomattomammalta, kuin nämä huomattavasti suuremmat temppelit ja rakennelmat. Sivilisaatioon paluu ja turistimassojen keskellä taivallus sai meidät jonkinlaiseen shokkiin kolmen päivän hiljaisen vaelluksemme jälkeen. Vaikka onhan Tikal toki todella vaikuttava kokonaisuus, ja sen kiertämiseen menee helposti päivä tai kaksi. Ehkä meidän väsymys ja nälkämme myös johdatteli meitä lähtemään ennen, kuin olimme nähneet kaikkia raunioita.
Kyllä maittoi olla viimeinkin perillä
Paljain jaloin seikkailemassa raunioilla
Ihmettelemässä mayojen aikaansaannoksia
Paljain jaloin seikkailemassa Tikalin raunioilla
Kun meiltä puuttui vielä yksi pieni osa raunioita, tuli vartija luoksemme estäen kulkumme kokonaan. Meidän tulisi välittömästi lähteä ostamaan lippua puistoon. Ei riittänyt, että sanoin kävelevämme vain puoli tuntia, ja lähtevämme sen jälkeen heti pois, ostaen lipun poistuessamme. Ja ajatuksenamme todellakin oli ostaa lippu – vaikkakin ymmärrän heidän pelkonsa siitä, että yritämme poistua ostamatta arvokasta (liki 20 euroa) lippua. Lipun ostaminen ei kuitenkaan ollut ihan niin helppo tehtävä – lipunmyyntiin kun on 17 kilometriä matkaa. Yhden puistonvartijan kunniatehtäväksi tulikin lähteä viemään minua portille moottoripyörällä samalla, kun Sorina ja Keith jäivät ravintolaan syömään ansaittua hampurilaista.
Vaikka moni näkisi tämän lipunostoretken vaivalloisena, minulle se oli oma kokemuksensa, josta olisin voinut vaikka maksaa. Kuinka moni pääsee moottoripyörän kyytiin viidakon läpi puistonvartijan kanssa? Nuori poika jutteli mukavia koko tunnin kestävän matkan, ja vaikutti olevan otettu meidän rohkeudestamme ylittää viidakko ilman opasta. Annan kyllä täyden kympin Tikalin työntekijöille, jotka olivat sekä ammattitaitoisia, että ystävällisiä. Me itse yritimme kiertää sääntöjä monin tavoin, mutta he silti kohtelivat meitä rauhallisesti ja kunnioittavasti. Lopulta myös minä sain eteneeni hampurilaisen ja oluen, joka oli harvoin maistunut niin maittavalta.
Pian bussi kiidättikin meidät El Remateen, jonne jäimme kahdeksi päiväksi oikomaan sääriämme mahtavan paikallisen perheen luona. Mölyapinojen huuto muistutti meitä siitä, että viidakko on aina osana meitä.
Pitkän retken jälkeen maistui hemmottelu El Rematessa
Kun lähdet viidakkoon, et koskaan täysin palaa viidakosta.
Loppusanat
Ellei tekstistä käynyt ilmi retken vaarallisuus, muistutan, etten suosittele ketään tekemään tätä samaa retkeä ilman opasta, vaan ottaen yhteyttä esimerkiksi “La Cooperativa el Carmelito”- nimiseen osuuskuntaan, joka voi järjestää kyseisen retken. Jos välttämättä haluat sen tehdä omalla vastuullasi, niin osta edes Tikalin lippu etukäteen – sen voi ostaa Floresista mistä tahansa Banrural- pankista. Vaikka matkamme vaikuttaa täysin suunnittelemattomalta ja osaamattomalta, voin hieman puolustella sitä, että olin yöpynyt aiemmin useita kertoja teltassa Meksikon puolella viereisessä Lacandona- sademetsässä, ja tiedän, ettei siellä ole muita vaarallisia eläimiä, kuin käärmeitä ja ehkä hämähäkkejä. Olin myös vaeltanut sademetsässä Lacandonan alueella ja jutellut paikallisten puistonvartijoiden kanssa mahdollisista metsän vaaroista. Vaikka metsässä on joitakin suurpetoja, kuten jaguaareja ja puumia, karttavat ne ihmistä kaikissa tilanteissa kuin ruttoa, ja jaguaarin näkeminen olisi jonkinlainen lottovoitto. Yöllä telttamme vieressä tepasteli todennäköisesti jokin yöeläin, kuten tapiiri, muurahaiskarhu, tai utelias koati. Katso tästä ihania luontokameran ottamia eläinkuvia Guatemalan sademetsässä! Viettäisitkö itse yösi noiden kaverusten keskellä?
