Ystäväni Sorina oli saapunut maahan, jota kutsuin kodikseni, ja olin innosta piukeana, sillä pääsin toteuttamaan suunnittelemaani reittiä. Jo ensimmäiset päivät toivat mukaan roppakaupalla seikkailua, yllättäviä tapahtumia ja täyttä sponttaaniutta.
Vaikka reittisuunnittelu oli muuten ihan järkevä, en ajatellut, että Sorinalla on vuorokauden matka ja univajaus takana, kun päätin varata bussiliput heti seuraavalle päivälle Guatemala Citystä Puerto Barriosiin. Uskoin täysin sinisilmäisesti Litegua- bussin toimistolla myyjää, joka kertoi, että matka kestää 5-6 tuntia, joka harvoin Guatemalassa pitää paikkaansa.
Matka alkoi Guate Cityn Zona 1:ssä, jonka lähellä yövyimme hostellissa. Vaikka Zona 1 on toisinaan pahamaineinen huonosta turvallisuustilanteestaan, ei se kuitenkaan ole mikään “Barrio 18” (yksi Cityn vaarallisimmista alueista), ja siellä voi tavallinen ihminen kävellä melko huoletta, kunhan ei jää ihmettelemään, näytä olevansa hukassa tai pidä puhelinta tai kukkaroa kädessä. Kävimme aamulla kiertämässä vanhankaupungin nähtävyydet, sekä vierailimme joulutorilla, joka Sorinaa ihmetytti suuresti. “Tekolumimaa” ja joulukuusi ei tunnu aidolta trooppisessa maassa. Liteguan Zona 1:n toimistolta matka alkaa aika kämäisessä minibussissa meidät kuljetettiin bussiterminaaliin, jossa nousimme varsinaiseen bussiin. Sattumakseni tapasin bussissa erään naisen Puerto Barriosta, johon olin tutustunut monta vuotta sitten ekoturismikilpailussa Antiguassa. Hän työskentelee Livingstonin Ak Tenamit- järjestössä, joka kouluttaa nuoria vähävaraisia työskentelemään hotelli- ja ravintola-alalla. On välttämätöntä käydä tutustumassa heidän työhönsä Livingstonissa.
Tällainen paratiisi meitä odotti perillä.
Melko laadukkaassa bussissa oli jäätävän kylmä, sillä ilmastointi pauhasi täysillä, eikä sille kuulemma saanut mitään. Matka venyi kahdeksantuntiseksi, sillä tie kulkee monen ruuhkaisen pikkukaupungin läpi. Ystäväni kävi välillä bussin vessassa lämmittelemässä, mutta vilustui, ja oli sairaana puolet matkasta. Saavuimme Puerto Barrioksen kaupunkiin kahdeksalta illalla, toivoen, että kerkeämme vielä Livingstoniin lähtevään lauttaan. Kiiruhdimme taksilla satamaan, ja kerkesimme viimeiseen lauttaan, joka lähti pian meidän saavuttua. Olimme lautan ainoat ei-paikalliset, ja pääsimme paalipaikalle, eli lautan kärkeen – olimmehan viimeiset, jotka nousivat lauttaan. En tosin vielä tiennyt tässä vaiheessa, että tämä koituisi meidän kohtaloksemme.
Lähdimme matkaan valaisemattomalla pienellä lautalla kohti avomerta. Tuuli tuiversi kovaa, sataman valot katosivat taaksemme – yllämme siinti tähtitaivas, ja edessämme pauhasi musta loputon Karibianmeri. Meille ojennettiin pelastusliivejä varmuuden vuoksi. Jostain syystä mieleeni tuli jonkinlainen afrikkalainen pakolaislautta, sillä kaikki muut kyydissä olevat olivat mustia, ja viiletimme säkkipimeässä kuin osana salaista operaatiota. Mitä kauemmaksi rannasta pääsimme, sitä suuremmiksi aallot kasvoivat, ja sitä enemmän lautta alkoi pomppia. Koska olimme kärjessä, ja välillä nokka lensi puolitoista metriä ilmaan, myös me olimme lähellä lentää veneestä, ja jouduimme tosissaan pitämään kiinni penkistä. Silti joka ikinen lennähdys sai meistä ilmat pihalle, ja isku kävi kipeästi häntäluuhun. Vieressä ollut belizeläinen mies voihki kovaan ainaan jokaisen pompun kohdalla, samalla yrittäen suojata itseltään muovipussilla, sillä mereltä lensi aaltoja suoraan päällemme. Kuvittelin mielessäni jonkinlaisen autolautan, en tällaista pientä venettä. Sorina kysyi minulta, “Anniina, haluatko tappaa minut? Ensimmäisenä päivänä ensin kahdeksan tuntia jääkylmässä bussissa, ja siitä suoraan säkkipimeässä myrskyiselle merelle?!”. Kysyin vieressä olevalta mieheltä, kauanko matka kestää. Olin myös mainostanut Sorinalle, että se on lyhyt ehkä 20 minuutin pyrähdys. “Huonolla säällä tunti, tänään ehkä vain 45 minuuttia”. Mikä mahtaa olla heidän käsityksensä huonosta säästä – jo nyt tuuli oli melkein myrskylukemissa?! Sorina voihki pohtien, mahtaako hänen selkärankansa katketa ennen, kuin me pääsemme perille. Kaiken sen adrenaliinin ja upean tähtitaivaan keskellä nautin kuitenkin suunnattomasti villistä ja vapaasta olostani – olin taas Seikkailussa isolla Ässällä.
Päästyämme lopulta perille minua hävetti kertoa Sorinalle totuutta siitä, ettei matka vielä tähän lopu. Myrskyn vuoksi sähköt olivat katkenneet, ja kylä oli sysipimeä, eikä kaduilla ollut juurikaan ihmisiä. Musiikkia ei kuulunut mistään. Meillä meni hetki löytää tuktuk- kuski, joka otti meidät kyytiin, hoitaen ensin joitakin omia asioitaan (meidän ollessa kyydissä), kunnes lähti viemään meitä sinne viimeiseen perähikilään, mitä Livingstonin kylässä on, eli Aldea Quehuecheen. Liki olemattomissa teissä tuktuk kuljetti meitä läpi pimeiden katujen noin 15 minuuttia, rahastaen vaatimattomat 3 euroa, kunnes sanoi, että tästä eteenpäin on jatkettava jalan. Sorinan silmissä näkyi nyt väsymyksen lisäksi myös pelko. Kaivoin otsalampun esille, ja lähdimme ylittämään joen yllä roikkuvaa riippusiltaa, joka heilui voimakkaasti tuulessa. Pian seurasimme pientä polkua merenrantaa pitkin, jonka varrella suuret ravut kaivautuivat koloistaan ja tanssivat ympärillämme sakset koholla. Sorina oli kauhuissaan – hän ei ollut ikinä elämässään nähnyt niin suuria rapuja. Meri pauhasi niin, että suolaisenlämmintä merivettä pärskähti välillä päällemme, kookospalmujen liehuen tuulessa kuin räsynuket. Kaikkialla oli sysipimeää, eikä Sorina voinut uskoa, että siellä voisi olla jokin hotelli.
Sysipimeässä etsimässä hotellia
Myös hotellin paikantaminen oli haastavaa, sillä sähkökatkon vuoksi se oli pimeänä. Näin kuitenkin kartastani, että olimme saapuneet määränpäähämme, ja huhuiltuani hetken löysimme työntekijän, joka vei meidät yhä syvemmälle metsän siimekseen huoneeseemme – liki 12 tuntia sen jälkeen, kun lähdimme Guatemala Citystä. Generaattori pätkytti sen verran sähköä, että saimme huoneeseemme valot, ja makasimme sängyllä uskomatta, että olimme saapuneet perille, vaipuen pian syvään uneen.
Heräsimme viideltä aamulla ankaraan kaatosateeseen, joka rummutti palmunlehväkattoamme. Sen hellittäessä kuuden maissa lähdimme katsomaan rannalle auringonnousua. On mielenkiintoista saapua yöllä, jolloin ei ole mitään tietoa, minkälaiseen paikkaan on saapunut. Havaitsimme olevamme myrskyjen saartamia jokapuolelta paratiisimaisella rannalla, jolla ei ole juuri muita rakennuksia, koin hotelimme, ja muutama asuttamaton tönö. Oli joulukuu, jonka pitäisi olla jo kuivan kauden alkua. Paikalliset sanoivat, ettei ole satanut kolmeen kuukauteen (en usko, että se voi pitää paikkaansa, sillä sadekausi loppuu yleensä lokakuussa). Nyt sataa sitten sen kolmen kuukauden edestä. Myrskyn keskellä lähdimme kävelemään rantaa pitkin kohti Siete Altares- vesiputouksia. Sorina ei ollut ikinä käynyt Euroopan ulkopuolella (paitsi minun kanssani Keski-Aasiassa), joten tälle kookospalmut ja trooppinen ilmasto oli jotain täysin uutta. Iloitsimmekin omasta autiosta paratiisirannastamme, vaikka sää olikin mitä kehnoin. Lyhyet sateettomat aurinkoiset hetket kestivät korkeintaan viisi minuuttia, kunnes seuraava myrsky jo saavutti meidät. Olimme ainoita vierailjoita vesiputouksilla, jonka viileään veteen pulahdimme. Mystinen kostea sademetsä puroineen ja putouksineen loi satumaisen tunnelman. Siete Altares- putouksen alkupäässä asustelee paikallinen poppamies, joka kertoi meille Mustasta Jeesuksesta, johon Garífunat uskovat. Livingstonin asukkaat ovat joko garífunia, eli amerikkalaisten alkuperäisasukkaiden ja mustien afrikkalaisen sekoituksia, joiden kieli on niinikään garífuna, tai q’eqchi maya- alkuperäisasukkaita, jotka puhuvat q’eqchia. Garífunat ovat alun perin kotoisin St. Vincentin saarelta Karibianmereltä, mutta ensin Ranskan ja myöhemmin Iso-Britannian vallatessa St. Vincentin saaren, sekä tappaen että ottaen garífunia orjiksi, ovat he siirtyneet saarelta totaaliesti (sekä omaehtoisesti, että orjakauppojen tuloksena), ja asuttavat nykyään etenkin Karibianrannikkoa Hondurasissa, Guatemalassa ja Belizessä. Näin ollen Livingston on etnisesti todella erilainen verrattuna muihin paikkoihin Guatemalassa, joka teki siitä minulle hyvin mielenkiintoisen vierailukohteen. Myös heidän ruokansa on hyvin erilaista – pääraaka-aineita ovat kala, äyriäiset, keittobanaani, kookos, maniokki ja riisi. He valmistavat myös rommipohjaista ytyä juomaa, nimeltä “gifiti”.
Siete Altaress- vesiputous
Matkalla hotelliin jouduimme kaatosateen vuoksi saarroksiin, ja pyysimme päästä sateensuojaan paikallisen q’eqchi- perheen majan katokseen. Samalla huomasimme, että perheen pojat olivat juuri palanneet antoisalta kalaretkeltä, ja perkasivat kaatosateessa kalojaan. Saaliiseen kuului kirjoahventen lisäksi vasarahai, rausku, joitakin minulle tuntemattomia kaloja, ja kokonainen merikilpikonna. Koska olin aikaisemmin syönyt kirjoahvenia tiesin niiden olevan maukkaita, ja kysyimme, voisimmeko ostaa muutaman kalan. He kävivät kysymässä äidiltään, paljonko kaloista pitäisi pyytää, ja ostimme lopulta ehkä kaksi kiloa kalaa alle eurolla. He puhuivat vain hyvin vähän espanjaa. Matkalla löysimme vielä pienenpienen “tiendan”, kaupan, josta ostimme kananmunia, sipulin, valkosipulia, suolaa ja pippuria. Likomärkinä palasimme hotelliimme, ja pistimme trangian tulille eteisessä. Täytyy sanoa, että asuttuani vuoden kalastajakylässä Guatemalassa minusta on tullut varsin etevä perkaamaan ja valmistamaan kalaa, ja lounaamme oli kuin suoraan ravintolasta.
Tästä ostimme kalamme lounaaksi alle eurolla
Samassa hotellissa kansamme oli suurehko guatemalalaisryhmä, jotka puhuivat keskenään q’eqchiä. Kun he näkivät meidän valmistavan kalaa trangialla lattialla, sanoivat he: “Katsokaa! K’aleb’aal!”. Emme tällöin vielä tienneet, mitä k’aleb’aal tarkoittaa. Pian heistä yksi tuli diplomaattisesti esittämään, jos haluaisimme liittyä heidän seurueensa veneretkelle Aguas Calientes- kuumille lähteille, jossa he aikovat lounastaa. He ovat San Pedro Carchán kunnasta Alta Verapazin maakunnasta juhlimassa heidän puolueensa, “Victoria”, vaalivoittoa kunnallisvaaleissa. Mukana oli sekä tuleva kunnanjohtaja Winter, että koko neuvonantajien kaarti vaimoineen. Emme voineet olla kieltäytymättä. Syötyämme kalat olimme pian tuktukissa kohti satamaa, josta jatkoimme heidän vuokraamallaan veneellä kiitäen hurjaa vauhtia kaatosateessa jokea pitkin kohti Aguas Calientesiä. Vaikka maisemat olivat mahtavat, oli niistä vaikeaa nauttia, sillä kovassa vauhdissa vesisade tuntui kuin neuloilta kasvoilla. Päästyämme perimme tilasimme paikallista ruokaa ja juttelimme kunnallispolitiikasta. Winter kertoi, että hänen hallituksensa slogan on “alcalde k’aleb’aal'”, eli maanviljelijäkunnanhallitus, sillä he kaikki ovat maanviljelijöitä (esp. “campesino”) tai karjankasvattajia. Koska suuri osa Carchán asukkaista on q’eqchiä puhuvia maanviljelijöitä, he pystyvät näin samaistumaan parhaiten kuntansa asukkaisiin, ja vastaamaan heidän tarpeisiinsa. Kun he näkivät meidät perkaamassa ja valmistamassa kalaa pienellä retkikeittimellä, näkivät he meidätkin kuin vaatimattomina maanviljelijänaisina, ‘k’aleb’aal’, jolloin he päättivät kutsua meidät heidän mukaansa.
Seikkailu kalebalien kanssa oli valmis.
Vaikka Guatemalan politiikka, mukaanlukien kunnallispolitiikka, on täynnä korruptiota ja oman etunsa hakemista, täytyy sanoa, että nämä kaverit olivat karismaattisia ja osasivat ainakin näytellä olevansa maanläheisiä ja vaatimattomia. Pidettynä yhteisöjohtajana Winter ja hänen hallituksensa esittää inspiroivia ja varsin moderneja ideoita kunnan johtamiseksi kohti tasa-arvoisempaa. Mielenkiintoista on, että koko kunnanhallitus on q’eqchi- mayoja, ja työkieli on niinikään q’eqchi. Sipacaten kunnassa, jossa asuin, voisi kunnanjohtajia luonnehtia jopa diktaattorimaisiksi multimiljonääreiksi, jossa samat henkilöt ja heidän perheensä johtavat kuntaa jopa vuosikymmenien ajan, vaikka nykyinen kunnanjohtaja yrittääkin olla maanläheinen katkaravunmyyjä, jota hän oli ennen kunnanjohtajan uraansa. Pelkästään kunnallisvaalikamppanjoihin saatetaan laittaa kymmeniä tuhansia euroja rahaa, myös muutaman tuhannen asukkaan kunnissa. Lopulta lounastaminen meni tanssimiseksi ravintolan terassilla, välillä lämmitellessämme kuumissa lähteissä, joihin virtasi tulikuumaa vettä maanalaisista volkaanisista kanavista. Paluumatkalla kilpasimme hurjasti veneillä ranchera- musiikin pauhaten taustalla, ja melkein törmäsimme vastaantulevaan paatiin. Tunsimme olevamme itsekkin osana puolueen menestystarinaa huutaessamme heidän kanssaan “Victoria!”.
Paikallinen erinomainen ruoka-ateria Aguas Calientesin ravintolassa
Päätimme tehdä paikallisen kampaukse. Kuvassa myös yhden poliitikon vaimo.
Melkein koko porukka Aguas Calientesin kuumissa lähteissä
Illalla vajosimme uneen jo kahdeksalta, kunnes heräsimme musiikkiin ja villiin tanssiin huoneemme yläkerrassa. Kuullessamme tulleiden vieraiden puhuvan garífunaa, epäilimme, että politiikkoryhmä on tilannut paikallisia tanssijoita huoneeseensa. Pulahtaessamme uimaan kuudelta aamulla tuleva kunnanjohtaja paljasti minulle, että kyllä, tanssityttöjähän siellä kävi yöllä.
Livingstonista matkamme jatkui kohti Peteniä seikkailuja, joita en osannut edes uneksia – viidenkymmenen kilometrin vaellukseen ilman opasta tiettömän viidakon läpi. Mutta siitä seuraavassa kirjoituksessa!
Hotelli: Salvador Gaviota
Valitsin syrjäisän hotellin, jonne on vielä vähän matkaa Livingstonin keskustasta. Haluan aina valita hotellin, joka on varmasti paikallisomisteinen, edullinen, mutta viihtyisä. En todellakaan halua mitään bilehostellia tai muutakaan reppureissaajien paratiisia. Etsiskellessä meni tovi, mutta löysin “Salvador Gaviota”- hotellin, jossa halvimmat huoneet maksavat 100 quetzalia, eli 12 euroa. Huoneeseen kuuluu kaksi parisänkyä, pyyhkeet, ja jaettu suihku/vessa, sekä oma pieni terassi riippumatolla metsän keskellä. Kajakin laina kuuluu hintaan. Hotelli on todellakin syrjäisessä Quehuechen kylässä, jossa se taitaa olla ainoa hotelli, ja sen ravintola on melko arvokas – varmaankin syy siihen, miksi huoneet ovat niin halpoja. Ravintolassa saattaa olla WiFi, mutta ainakaan huoneessa ei ollut, ja sähkö katkeili jatkuvasti, sillä sitä tuotettiin generaattorilla. Jaettu suihku oli käytössä vain puolet päivästä. Jokatapauksessa Salvador Gaviotan puitteet ovat todella upeat – halvat huoneet ovat yksinkertaisia ja vanhoja, mutta kuitenkin siistejä ja melko tilavia. Ne on sijoiteltu keskelle hyvin hoidettua sademetsää, jossa ne sulautuvat mukavasti luontoon. Merellä on mahtava katettu laiturisysteemi, ja todella siisti heikkaranta, joka ei ole taattua Guatemalan Karibialla, joka on yleisesti ottaen todella saasteinen. Lintujen konsertti aamulla oli aivan käsittämätön. Hotellissa on myös uudempia ja laadukkaampia huoneita, joissa on oma suihku ja vessa. Voisin todellakin suositella hotellia henkilöille, jotka haluavat kauas kaikesta ja rentoutua, mutta heille esimerkiksi WiFi, lämmin suihku tai englantia osaava hyvin palveleva henkilökunta eivät ole vaatimuksia. Henkilökunta vaikutti olevan paikallisesta Quehuechen kylästä, joilla on espanjankin osaamisessa parantamisen varaa, eivätkä he palvele mielellään, ellei sitä heiltä vartavasten kysy. Lopulta he ovat kuitenkin ystävällisiä. Asiakaskunta on myös osittain guatemalalaista.
